tiistai 20. kesäkuuta 2017

Ensimmäinen kerta

Eka kerta ryhmäliikunnassa. Senhän nyt muistavat kaikki! Niin minäkin. Oli vuosi jossain 90- luvun lopussa tai 2000- luvun alussa ja olin yläasteikäisenä ensimmäisellä sisäpyöräilytunnilla. Se tuntui hassulta, jopa naurettavalta! Kuka nyt pyöräilisi paikoillaan tunninkin kerrallaan, tiukoissa trikoissa? Olin saapunut tunnille pakotettuna, yläasteikäisenä liikuntatunnilla tietenkin. Kunpa vaan se Jutta silloin olisi tiennyt mihin koko homma kehittyisi...

Ryhmäliikunta on tällä hetkellä elämäni suola! Saan tunneilta paljon ohjaajana, mutta käyn mielelläni myös kollegoiden tunneilla aina kun aika sen vain mahdollistaa. Yhdessä liikkuminen suuressa porukassa tuo todella paljon virtaa omaan tekemiseen ja en voi enempää hehkuttaa sitä tunnetta, kun adrenaliini virtaa ja yhdessä hymyillään asiakkaiden kanssa!

Ryhmäliikuntaohjaajaksi en ole todellakaan halunnut aina. En edes muista koska se käänne tapahtui, että halusin muuttaa itseni lattialta lavalle. Voisi melkein sanoa, että se vain tapahtui. Nuorempana olin huono esiintymään, vihasin jopa hetkiä suurten ihmismäärien edessä. Kenties tähänkin ammattiin vain kasvoin kehittyen koko ajan.


Mielestäni ohjaajaksi kasvetaan, ei synnytä.

Ensimmäinen koulutus tuli sattumalta ensimmäisen liikunta-alan työpaikkani kautta. Minulla ei siinä kohtaa ollut hajuakaan askeltamisesta tai miten mikkiin puhutaan; oli saatava apuja. Koulutuksessa askellettiin tuhansia askeleita v- ja kanta pyllyyn- askeleita  ja polvenvetoja; siltikään musiikin tahtiin tekeminen ei meinannut porautua mieleeni, ei sitten millään! Helpotusta ei tuonut juurikaan kouluttajan lausahdus: "Jotkut vaan eivät koskaan opi laskemaan ja silloin tietää ettei tämä ala vaan sovellu heille". Päätin tehdä kaikkeni, että opin.

Ensimmäinen ryhmäliikuntatuntini tuntui katastrofilta! Olin pyytänyt ja kutsunut salin täyteen kavereita ja kavereiden kavereita; ei helpoin lähtökohta yhtään mihinkään. Kädet tärisi, kylmähiki valui pitkin selkää... Olin varma, että tämä oli täysin väärä valinta ihan kaikkeen. Tunnin alkaessa unohdin kaiken, siis ihan kaiken! En muistanut askeleita, en mitä seuraavaksi tapahtuisi, saatika pysynyt musiikissa. En uskaltanut katsoa ketään silmiin. Kuitenkin jossain kohtaa taas pääsin "jaloilleni" ja päätin tehdä tunnin loppuun, olisi se sitten mitä tahansa! Minua jännitti, mutta tunti kuitenkin saatiin vedettyä läpi. Se oli ensimmäiseni ja sellaisena pysyisi. Aina pystyy kehittymään ja kehittymään. Sain tunnista arvokasta palautetta ja niitä palautteita katson välillä edelleen. Ne muistuttavat päättäväisesti siitä miksi tätä haluan tehdä; kehittyäkseni ja tullakseni vieläkin paremmaksi!

Sisäpyöräilystä innostuin vähän myöhemmin. Muistan edelleen kollegan ohjeet (kiitos Samuli!) ja avut pienessä Spinning- salissa ja säätöjen harjoittelun. Mikä tässä voisi muka olla hankalaa? Edelleen koen, että Sisäpyöräily- tuntien sunnittelu vie kaikista eniten aikaa. Musiikkien löytäminen, niiden rytmit ja nostot, ylä- ja alamäet... Kaikki pitää ottaa huomioon. Koen kuitenkin, että olen viimeistä soluani myöten kestävyysurheilija ja että Sisäpyöräily myös tukee tätä puolta omassa liikkumisessani. Ihanaa ja hikistä! :D

Les Mills- tunnit ovat aina olleet minulle tärkeitä. Les Mills- ohjaajien parissa puhutaan paljon yhteisöllisyydestä ohjaajan ja asiakkaiden välillä ja koen viikoittain saavuttavani tuon yhteisöllisyyden asiakkaideni kanssa. Bodyvive ja Bodypump ovat erityisen tärkeitä lajeja ja kohta kolmas laji Les Mills'n parissa (...tästä myöhemmin lisää ;) ) tuo minulle varmuutta ja jopa eräänlaista ylpeyttäkin ohjaajana. Osaan ja pystyn niihin kaikkiin! Opettelu tuntien kanssa vie aina oman aikansa neljästi vuodessa, mutta se ei juurikaan haittaa. Jokaisessa jatkokoulutuksessa oppii uutta ja jopa jokaisesta ohjelmasta.


Jos jostain lajista voi vaan tulla rakas, niin minulle se on Bodyvive!

Alkuun täytin viikkojani melkoisella määrillä tunteja, mutta sekin aikanaan alkoi tasoittumaan. Edelleen ohjaan viikoittain tunteja, mutta kuitenkin tarpeeksi. Olen löytänyt balanssin ja aikaa jää muullekin liikunnalle ja elämälle. Vahva mielipiteeni onkin, että myös ryhmäliikuntaohjaaja tarvitsee jonkin muun harrastuksen pelkän jumpan ohelle. Pysyy pää ja kroppa balanssissa :D

Ai mitä halusin sanoa tällä tekstilläni? No sen, että mitä tahansa sinäkin siellä ruudun toisella puolella harkitset tekeväsi oman työsi parissa tai harkitset uutta alaa, tee se! Minä en ainakaan koskaan hävinnyt mitään siirtyessäni lavan puolelle; on ihanaa tehdä työtä, jossa jokaisen tunnin jälkeen oppii jotain uutta.


Jumppamaisin terveisin,

Jutta ja muu tiimi.











Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätäthän kommenttisi asialliseen tyyliin :)