Omaa tietä etsimässä

Liikunta on minulle yhtä kuin treenit, hiki, jumppavaatteet, endorfiinin ja adrenaliinin virtaus kehossa... Ne nousevat ensin mielen päälle, kun minua pyydetään määrittelemään liikunta ja sen merkitystä omaan elämääni. Kaikki hyviä ja kivoja asioita; liikunta ei ole minulle pakkopullaa, se on välttämättömyyttä voida hyvin ja olla juuri minä. Näin ei ole kuitenkaan aina ollut.

Lapsena en juurikaan välittänyt joukkueurheilusta ja ala-asteen liikuntatunnit toivat ennemminkin vain oksennuksen kurkkuun. Vihasin sitä tunnetta, kun aina oli viimeinen juoksu suoralla tai kolmiloikka yleisurheilussa ei vain onnistunut. Lyhyet jalat, vähän pyylevä pikku tyttö kentän laidalla; you name it! Jossain vaiheessa kuitenkin tapahtui jotain, en vain oikein muista missä vaiheessa. Isäni rupesi nimittäin puhumaan, että käytäisiin uimahallissa ja kokeiltaisiin eri uintilajeja, ihan vain huvin vuoksi. "Jes! Kerrankin jotain missä ei tarvitse kilpailla vaan voi vaan tehdä!", ajattelin. Voi kunpa isäni ja minäkin vaan olisimme tienneet mitä sitten tapahtui...

Aloin innostumaan lajista, yhä vain enemmän. Harjoittelimme yhdessä isän kanssa volttikäännöksiä, käsivetoja, kaikkea... Sain kipinän. Ja melko samantein myös paikan paikallisesta uimaseurasta. Olin haltioissani! Harjoituksia alkuun 3 kertaa viikossa, mutta ei se minua haitannut. Vihdoin minulla oli jotain sellaista mikä olisi täysin minun juttuni!

Uinnin kautta jäi minulle tunne siitä, että liikunta onkin ihan mukavaa ja ennen kaikkea; siitä jää hyvä olo! Muistan myös noista ajoista hyvin selkeästi sen, että nukuin aina mielettömän hyvin, en kärsinyt mistään paino- tai syömisongelmista, koulussakin arvosanani alkoivat pikkuhiljaa nousta.

Kilpauinnin jätin abivuoteni jälkeen. Polvivaivat ja keskittyminen muihin asioihin veivät minut vain yhä kauemmas lajista. En edes katsonut uimahalliin päin seuraavaan kahteen vuoteen. En vain pystynyt. Rakas ja niin oma laji olikin yhtäkkiä historiaa ja päivärytmi alkoi muuttua. Muutin pois paikkakunnalta ja samalla jäi myös kaikki liikunta. Lihoin kuluvan vuoden aikana lähemmäs 15 kiloa; ja ihmekkös tuo! Söin saman verran kuin uima-aikoina, mutta kulutus oli todella vähäistä.

Vuosia kului ja yhtäkkiä olinkin muuttanut lähemmäs 400 kilsan päähän kotoa. Asuin Itä-Suomessa ja opiskelin jälleen. Opiskeluideni ohessa tein töitä ja työpaikalta oli mahdollisuus liikkua paikallisessa liikuntakeskuksessa todella edulliseen hintaan. Päätin sitten kokeilla, ihan vain siksi, että olisi jotain tekemistä vielä niin vieraassa kaupungissa.

Pikkuhiljaa tuo liikuntakipinä nosti taas päätään. Melkeinpä rakastuin jumpissa käyntiin ja treenasin kuntosalilla. Varailin jumppia etukäteen, tein viikkosuunnitelmia. Sama olotila kuin uima-aikoina oli saavutettu! Myönnän, että tuo aika saattoi myös mennä hitusen yli, sillä muistan elävästi olleeni joka ilta kolmesta neljään jumppaankin putkeen keskuksella. Liika on aina liikaa ja onneksi tajusin sen itse ennen kuin homma alkoi luisua käsistä.

Vähitellen innostuin myös kaikesta muusta tekemisestä ja aloin lenkkeillä. Kroppa jaksoi ja fiilis kasvoi! Uskaltauduin jopa uimahallille ja uin ensimmäisiä altaan mittoja sitten uinnin lopettamisen jälkeen. Pikkuhiljaa minulle alkoi tulla fiilis, että saisiko tästä touhusta vieläkin enemmän irti.

Opiskelut päättyivät ja huomasin, että uusi kuntokeskus avattaisiin kotikonnuilleni. Sinne haettiin lasten jumppien vetäjää ja ajattelinkin pienessä mielessäni, että no, miksikäs ei; kyllähän siihen oppisi ja siitä näkisi pidänkö ohjaamisesta. Hain ja pääsinkin. Näin alusta lähtien mitä on liikuntakeskuksessa työskentely, miten jumpat suunnitellaan ja millainen maailma on liikunta-ala.

Jumppakansaa heti aamutuimaan syksyllä 2015.

Hakeuduin ensimmäisille ryhmäliikuntaohjaajakoulutuksiini. Opettelin "tikutusta", askelsarjoja, musiikkiin ja mikkiin puhumista... Edelleen mieleen saapuu ajoittain ne hetket, kun yömyöhällä lasken kahdeksaan yhtä ainoaa kappaletta ja yritän saada askelia kasaan. Olin turhautunut, mutta myös samalla todella innoissani! Kyllä tästä vielä noustaan. Ensimmäisen ryhmäliikuntatuntini pidinkin melko pian. Olin kutsunut paikalle ystäviä, perheenjäseniä, työkavereita. En muista tilannetta, missä minua olisi jännittänyt yhtä paljon. Mutta tein sen! Se oli ensimmäiseni ja siitä jatkoin intoa puhkuen tulevaan.

Tästä alkoikin sitten melkoinen ylämäki omalla matkallani liikunta-alalla. Mukaan tuli LesMills, vaihdoin työpaikkaa Hanhivaaraan, sain uusia makeita mahdollisuuksia. Tein ja teen työtä jota rakastan. Viimeisten kolmen vuoden aikana minulla on ollut valtava tiedon jano ja juuri siksi ajauduinkin liikuntaneuvojakoulutukseen; makeinta on ollut, että opiskelu on onnistunut työn ohella! Tätäkin ajanjaksoa on jäljellä enää muutama kuukausi ja valmistun alalle, jota olen sisälläni kasvattanut noista nuoruusvuosista lähtien. Yhtään ei häiritse, että löysin oman tieni vasta suhteellisen myöhään, päälle parikymppisenä. Tärkeintä on, että pystyn nykyään aamuisin heräämään hyvällä mielellä ja fiiliksellä, että yhtään ei harmita lähteä töihin.

Vuosien varrella olen oppinut tältä naiselta paljon. Laura on kivikova ammattilainen ja erittäin osaava! Melkoinen aisapari :)

Moni nuori hakee tälläkin hetkellä omaa tietänsä ja miettii mitä tapahtuu, kun kasvaa aikuiseksi. Täältä pieni neuvo; katso, fiilistele ja kokeile! Ensimmäinen tie ei välttämättä ole se oikea, mutta se ei haittaa. Elämä on matka, oma tie kyllä löytyy ;)


Mukavaa viikkoa!

T: Jutta